lauantai 1. lokakuuta 2016

ruskaa ja rakennuspalikoita




Syyskuu piti pintansa, hyvässä ja pahassa.
Antoi kukkuramitalla kaunista, 
mutta heitti myös odotetusti leijonan kitaan.

On tullut tuumittua universumia laidasta laitaan.
Melankolinen syväluonne on vetänyt väistämättä raskaampaan suuntaan.
Olo on ollut kehvelisti pieni ja mitätön,
kyseenalaistava ja mieltä pyörtävä.
Sydänala ja silmäkulma on läikkynyt pikkaraisistakin helmistä.
Kipu riisuu, pienentää, istuttaa olennaiselle.

Toipilas on  tuijotellut televisiokanavia turhautumiseen asti.
Vaan Inhimillinen tekijä ei pettänyt tälläkään kertaa.
Teologi, tutkija Pauliina Kainulaisen näkökulma luontoon osui ja upposi:
"Luonto on ajattelemisen väline."
Allekirjoitan tuon viisaan ajatuksen lämpimästi. 
Luonto antaa huimasti rakennuspalikoita,
 työstää ja uudistaa mieltä ja kehoa. 

Vain elämää upposi tulisieluun taas satasena
saaden puroiksi, leijumaan, läikkymään, pakahtumaan...
Musiikin mahti on mieletön!
Meitä hoivaa luonto, meitä hoivaa musiikki, niin se on ystävät.
Itselleni molemmat valtavan rakkaita voimantuojia,
joita vaalin sydämensuojassa. 

On kiertänyt kaipuukin, kaiken arkisen ja kipeän keskellä,
ja ehkäpä juurikin sen takia. 
Olen ikävöinyt isääni.
Tunnistan hyvin, miten syksyn moody nostattaa muistoja. 
Eikä vuosien virta vähennä tai häivytä tätä, 
korkeintaan tyynnyttää ja tasoittaa.
Ikävä on silta rakkaan ihmisen luo. 

Lokakuu on lennähtänyt punaposkin, ruskahelmoin luoksemme.
Lempeyttä ja lämpöä ystävät!



12 kommenttia:

  1. Vain elämää nostatti kyyneleet silmiini eilen. Ikävä Äitiä, nostaa vielä kyyneleet usein. KAhden vuoden jälkeenkin.
    Makoisan näköistä keittoa..:)
    Lempeyttä sinunkin päiviisi♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Hannele, ymmärrän ikävöintisi. Ikävällä ja kaipuulla ei ole mielestäni mittaa eikä takarajaa. Uskon, että kaipaamme loppuelämämme meitä edeltä lähteneitä. Itse ainakin koen, että ikävä ja kaipuu on asettunut minuun, toki se on tyyntynyt ja olen sinut sen kanssa, mutta minussa se on, kuin pesänsä minuun tehneenä.

      Viilenevät päivät ovat ruokkineet keittokaipuutakin! Kuvassa chorizokeittoa, mistä täällä tykätään.

      Valoa, iloa ruskalumoa! ♥

      Poista
  2. Perjantai-iltana merellä myrskysi, ja kyllä melkoista tunnemyrskyä koin itsekin kun musiikki näytti jälleen mahtinsa. Luonto ja musiikki, siinä kaksi valtavaa voimavaraa ♥

    Melankolia hiipii aina tähän aikaan syksystä mieleeni kuin varkain. Yhtäkkiä sitä vaan huomaa huokaavansa ja kaipaavansa milloin ketäkin, mitäkin ja minnekin.....

    Sallin syksyiset mielen myllerrykset, sillä joskus saa ja ehkä pitääkin pysähtyä ja käpertyä omiin maailmoihin, vaikka vähän synkkiinkin. Syntyjen syvien ajatteleminen auttaa laittamaan asiat oikeisiin uomiinsa ja jälleen voin nauttia elämästä täydellä teholla :)

    Kuvasi ovat kauniita, kuten tämä syksykin on ainakin tähän asti ollut.

    Lämpöä ja lempeyttä sinne sinullekin siskonen ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lämmin kiitos kauniista sanoistasi Ansku. Huomaan saman tässä syksyisessä ajassa, jokin melankolinen alavire tahtoo hiipiä herkästi mieleen.. Olen muutenkin syviä vesiä halkova ja koen, jotta pohdinta auttaa juurikin asettamaan elämää ja koettua mittapuilleen.

      Tänä aamuna saimme herätä pakkasyön kirpakkaan kauneuteen. Olipa upeaa, kun aurinko kimmelsi tuhansin pikkutimantein huurrutetuilla ruskalehdillä!

      Lokakuu on lähtenyt juoksuun. Kaikkea hyvää viikkosi askeliin♥

      Poista
  3. Tuomo Kesäläisen sanoin: luonto sille antaa, joka kätensä ojentaa, sille joka mielensä avaa ja hiljaa odottaa:)

    VastaaPoista
  4. Vanhempieni poismenosta on kulunut jo 17 vuotta. Alkuun luulin usein näkeväni heidät tai minulle tuli ajatus, soitanpa ja kysyn äidiltä. Sitten tuli vaihe, jolloin huomasin usein kaupungilla ikäiseni naisen äitinsä kanssa kahvilassa tms. ja ajattelin, minulle ei tuota vaihetta suotu. Nämä vaiheet toivat usein surun ja ikävän ajatukset.
    Nyt koen, että vanhempani ovat minussa; geeneissä tietenkin, mutta myös arvoissa, tavoissa, sanonnoissa jne. Eivät he ole minnekään hävinneet. Ja se tuntuu hyvältä!
    Jokaisella on varmasti omanlaisensa kokemus.
    Olen samaa mieltä edellisen kommentoijan kanssa. Luonto antaa voimaa ajatella vaikeitakin asioita.
    Lämpimiä ajatuksia sinulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet menettänyt vanhempasi jo varhain ja läpikäynyt varmasti vuosien saatossa monet syvät surun ja ikävän vaiheet. Niin samanmoisia tuntoja kertomastasi kuitenkin tunnistan. Minuakin on kantanut vahvasti kokemani, jotta meitä edeltä lähteneet läheisemme kulkevat kuitenkin mukanamme ja se on hyvinkin lohduttavaa.

      Lämpöinen ♥ luoksesi!

      Poista
  5. Viisaasti sanottu. Oman isän kuolemasta tulee kuluneeksi kahdeksan vuotta. Ikävä on. Aluksi pitä pelkäsi, että unohtaisi, mutta lohtuna on, ettei sitä unohda, kun on kyse rakkaimmista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juurikin niin Ninnu, emme unohda. Isäni kuolemasta tulee joulukuussa kuusi vuotta. Tunnistan tämän syysajan nostavan aina muistoja pintaan varsinkin viime vaiheistaan, kipeästikin kaipuun rinnalla.
      Emme todellakaan unohda rakkaitamme, he kulkevat sydämissämme ja mukanamme loppuelämämmme, mikä tuo paljon lohtua ja valoa.
      Kivuliasta minulle on ollut, miten hyvin, suorastaan kristallinkirkkaasti muistan yhä isäni sairastamisen vaiheita, sitä kärsimystä ja tuskaa, minkä hän eli, kohtasi, mikä musersi. Kaikesta tuosta on pitänyt kulkea oma toipumisen tiensä, oma surunsa. Ja rakentaa siltaa valoisiin muistoihin, kaikkeen siihen rakkauteen ja kantavaan, mikä ollut ja jäänyt meihin.

      Halaus luoksesi♥

      Poista
  6. Vastaukset
    1. Tuntuipa lämpimältä, kiitos ystäväinen. Täältä ♥ takaisin, suloista viikonloppua!

      Poista