6.12

Kuluneella viikolla sydäntä on kiertänyt kipeä kaipuu.

Isän kuolemasta tuli yhdeksän vuotta ja vuosipäivä kuljetti menneeseen,

rakkaisiin muistoihin, mutta myös isän viimeisiin raskaisiin sairasvuosiin,

murenemiseensa ja saattohoitoonsa.

Tänä iltana tuhannet kynttilät loistavat Suomen itsenäisyyden kunniaksi.

Minut tämä arvokas juhlapäivä herkistää saaden miettimään

kuinka korvaamaton hinta itsenäisyydellämme onkaan
ja kuinka sen seuraamukset ulottuvat vielä meihin jälkipolviinkin.

Isä oli vain kuuden vanha menettäessään oman isänsä rintamalle.

Isänäiti jäi lapsikatraan kanssa yksin odottaen vielä kuopusta.

Puolison ja isän menetykseen liittyi läpi elämän raskas varjo
ja tavattomasti puhumatonta tuskaa.
Moni haava on auennut meille jälkipolville vasta jälkeenpäin.

Yllä oleva isän perhekuva on otettu heinäkuussa 1942.

Kolme päivää kuvan ottamisen jälkeen isänisäni

lähti viimeiselle matkalleen sotaan. 

Viimeisessä kirjeessä rintamalta isänisä oli miettinyt
isäni laittamista kansakouluun kunhan hän on palannut rintamalta,
siihen asti isäni olisi apuna pienempiensä kaitsemisessa.

Isänisä oli myös neuvonut hankkimaan heiniä sekä puita talven varalle.

Isänisä kaatui rintamalla 6.9.1942.

Siihen päättyi isäni lapsuus ja alkoi entistä
vastuullisempi huolenpito pienemmistään.

Lapsuudestani muistan vakavat, hiljaiset kynttiläkäynnit isänisän sankarihaudalla.

Monesti mietin, millainen hän olisi ollut saadessaan elää.

Isä ei juuri koskaan puhunut lapsuudestaan saati isästään. 

Hänestä huokui kuitenkin sanaton kipu ja kaipuu.

Vasta ikääntymisen myötä isä kykeni tuomaan hiukan tuntojaan

sodan varjostamasta lapsuudestaan.
Mistä kaikesta sotaleskien ja sotaorpojen onkaan pitänyt selvitä
ja millaiset traumat sota heille onkaan jättänyt.

Olen tavattoman kiitollinen itsenäisyydestämme
ja tästä kauniista, kauniista maastamme.
Rauhaa ja rakkautta ystävät!

kun aika on

.. hyvästellä marraskuu ja kulkea jouluun

.. ihmetellä ja huokaista viikkojen vauhtia

.. höllentää ja lepuutella

.. liikuttua tähtösistä, lumesta, toisistamme

.. antaa elämän maistua ja räiskyä

.. hengitellä sinisiä hetkiä

.. kuulla sisintään, joulukelloja, hymyjä, sydämiä

Ihanaa ensimmäistä adventtia ystävät♥

marras

Marraslapsen eloa ja oloa.

Työviikkojen vauhti tyssäsi sitkeään flunssaan ja keuhko-oireiluun.
On pitänyt kurottaa potemisen yli,
turhautumisen hetkinä rauhoittaa mielensä ja nähdä
eteenpäin, valoon.
On juhlittu myös marrastytärtä
ja muistettu isiä.

Tänään omana päivänäni tulin rakkaitteni taholta
liikuttavasti ja ilolla yllätetyksi.
Kiitos ihanat♥

pimenevä peitto, ensilumi

Näissä lokakuun päättyvissä päivissä on leijannut

enkelinhahtua,

pakkasaamujen lumoa, huokauksia,
hunajateen tuoksua, hopeaista häähuurua,

ensilunta.

Näihin lokakuun pääättyviin iltoihin on kiertynyt

flunssaraadon kipeä olo,

melankoliaa ja kaipuuta,
villasukkien lämpö,

iloa ja kiitollisuutta rakkaista,

tulevan tärkeä päätös,

talviajan pimenevä peitto.

haikeaa, vaikeaa

Näihin syksyn hetkiin on mahtunut jälleen enemmän kuin

osasimme odottaa.

Olen huokaissut nöyränä, miten ilo ja murhe kulkevatkaan käsikädessä.

Olemme matkanneet erään sydänystävämme vakavassa sairausprosessissa

surren, peläten,tukien, toivoen, luottamusta valaen.

Eräässä vaiheessa näytti mustaakin mustemmalta,

mutta nyt näyttää valoisalta. 

Juuri eilen sain onnellisen puhelun, mistä en voisi olla kiitollisempi.

Toivon sydämestäni, että saamme pitää nämä rakkaat ystävät rinnallamme pitkään.

Syväksi surukseni menetin kuitenkin toisen ystävän.

Häntä ei voitu parantaa,

ei lupaustakaan toipumisesta.

Haen lohdutusta, että hän sai rakkaimpiensa 

lempeimmän hoivan ja saattelun viimeisiin vaiheisiinsa.

Näinä päivinä vaellen 

surujen maassa

muistojen poluilla.

Kyynelten läpi hymyilen

nuoruutemme vimmalle,

etsimiselle, löytämiselle.

Kyynelten läpi kiitän

ystävyydestä

muistojen helmet

sydämeen säilöen.

Kyynelten läpi kuiskaan:

Nuku nuoruusunelmiin

täyttyneisiin toiveisiin

rauhaan lempeään

siunaukseen

valoon, tähtitarhoihin

suojassa siiven enkelin.

Nuoruudenystäväni Kirsin muistolle

♥

elämässä kiinni

Katsot peiliin. Pitkään.

Mikä olisi muuttunut? Ja olisiko pitänyt? 

Ehkä silmien pohjalla jotakin vapisevaa

ehkä huulien kaari vavahtavampi.

Eihän se vielä kerro että pimeä 

hipaisi läheltä

että lopullisen kosketus oli niin todellinen

että silmät kysyvät onko vielä 

lupa nauraa 

että jalat kysyvät saako juosta 

kukkivalla nurmella

että onko oikein iloita kaiken sen jälkeen

että jokin huutaa: aurinko älä laske,

toivo, älä katoa,

elämä, pidä minusta kiinni!

- Maaria Leinonen

Tasan kaksi vuotta sitten aamuni valkeni sydänvalvonnassa.

Takana oli sokkinen, repaleinen yö,

mieli myllerryksessä tutkimuksista, ympärillä pyörivistä lääkäreistä 

ja hoitajista, huolenpidosta, tiukasta valvonnasta.

Edellisenä iltana oli ensihoidossa vahvistunut,

että minulla oli molemminpuolinen keuhkoveritulppa.

Sain kuulla noina sairaalapäivinä lääkäreiltä usean kerran olleeni onnekas, 

etten jäänyt koiruuden kanssa metsään.

Selvisin ensiapuun ja hoitoon.

Minulla operoitiin aiemmin tuona kesänä toista jalkaani,

mikä jätti ennestään hermovammaiseen raajaan lisätunnottomuutta ja kosketuskipua. 

Operaation piti olla leikkausrepertuaariin nähden suht vaivaton ja nopea,

mutta pahimmillaan komplikaatiot olivat kuitenkin henkeä uhkaavat.

Satuin ilmeisesti vain kuulumaan tuohon pieneen prosenttiin, 

jolle näinkin vakava seuraamus sitten sattui.

Jonkin arven rajallakäynti jätti. 

Tuohon ikään olin kokenut jo monenmoista suurta surua ja menetystä,

kipeitä tapahtumia ja huolia,

mutta omat kuolemanlikeiset hetkensä piirsivät minuun merkkinsä.

Mieli tarvitsi tapahtuneen työstämiseen ja tunnereaktioihin 

myös reilusti toipumisaikaa. 

Eräs viisaus sanoo, että ihminen voi löytää ravistavista koettelemuksista 

selviydyttyään itsestään aivan uudenlaista 

vahvuutta, rohkeutta ja kiitollisuutta elämää kohtaa. 

Allekirjoitan tämän.

En ole ennenkään pitänyt elämää itsestäänselvyytenä,

mutta tämän kokemuksen jälkeen jokainen uusi aamu tuntuu ihmeeltä.

Kaiken arkisen, raskaan ja ankean puurtamisen tai kipeiden vaiheiden 

keskeltäkin huomaan löytäväni elämästä valonpisaroita ja kiitollisuutta. 

Tähän syyskuiseen pyhäaamuun herätessäni tuumailin onnellisena mielessäni;

tässä yhä olen ja hengitän, rakkaideni ja ystävieni keskellä,

elämäni matkalla, sen tuulissa, haasteissa ja hetkissä. 

Kiitos elämä. 

♥♥♥

kesän viimeinen henkäys

Elokuun pimeinä iltoina

puiden suhinassa

kesän viimeinen henkäys,

haikean suloinen

ja syksyyn katoava.

- Kuiskaus menneestä kesästä

- Maria Ahlstedt

elokuun askelissa

Näihin viikkoihin on mahtunut valtavasti kaikkea.

Arkiruotu on maadoittanut jo tukevasti ruotuunsa.

Työsaralla virtaa kuitenkin innostus ja mielekkyys, mikä antaa hyvää virettä.

Omasta jaksamisesta on tosin pidettävä hyvää huolta, muutoin uupuu.

Kotopesäsen kulkijoilla on myös monenkirjavia mietteitä,

elämä puhuttelee ja saa tutkailemaan syksyn karttoja sekä tekemään suunnitelmia.

Elokuu tuoksuaa, pursuaa sadonkorjuun runsautta 

ja maalaa maailmaa murretuksi.

Väsymyksen vastavoimana on kuljettu metsäpoluilla ja merenrannoilla.

On saatu sateita, suloisia sametti-iltoja ja pehmeän sinisen hämäriä hetkiä.

Jokin selittämätön haikeus tämän kauneuden keskellä kuitenkin 

leijaa kuten aina näihin aikoihin.

Kesä jättää hyvästejään. 

tässä kesässä

Tässä kesässä..

- on ollut hitaita, pysähtyneitä päiviä, joiden rauhaa ja lepoa on vaalittu
- on ollut myös vauhtia ja pyörteitä, ristiaallokkoa

- on kuljettu ja katseltu, oltu ja unohduttu

- on ollut valtavasti sydämen täyttävää iloa ja kauneutta

- on ollut myös tummempia sävyjä, murhetta ja huolta

- on puhkuttu hellettä, hikeä, hyttysiä, haavereita, hellyyttä, huumoria

- on tavattu rakkaita, oltu yksin, yhdessä, omillaan

- on herkuteltu mansikoilla ja salaateilla

- on lumouduttu luonnosta ja rakkaista rannoista

- on taiteiltu, mietitty maailmoja, meitä
- on kipunoitu, silitelty, sylitelty, oltu hukassa, turvassa, toisillemme

- on helissyt kiitollisuus

Kuiskaan kiitoksen heinäkuulle,
 saimme siltä paljon.
♥