perjantai 15. joulukuuta 2017

sinivalkoista -haaste


Sain ihanaiselta Anskulta Tuulta ja Tyrskyä -blogistaan
tämän Sinivalkoista  -haasteen, minkä tarkoituksena on juhlistaa
100-vuotiasta Suomea sinivalkoisin kuvin.

Haaste on jo kiertänyt jonkin aikaa blogeissa ja moni on vastannut siihen.
Minä haastaan vuorostani seuraavat kauniit blogit:

Ajatuksien aitta
Kylätiellä
sivukujilta

Haasteen ohjeet ovat :
- kerro postauksessasi kuka haasteen aloitti, eli Tiiu Puutarhahetki -blogista
- tee postaus, jossa sininen ja valkoinen ovat pääosassa
- haasta kolme tai useampi blogiystäväsi mukaan
- käy kirjoittamassa postauksesi www-osoite Puutarhahetki- blogin
Sinivalkoista -haastepostauksen kommenttikenttään

Minun sinivalkeita hetkiäni:


Kaunista viikonloppua ja kolmatta adventtia!



tiistai 12. joulukuuta 2017

lunta ja joulun odotusta




Päivien pyörteessä on ollut rutistusta.
Esikko kävi urakoimassa opintojaan kotikulmilla.
Tänään neito sai löysätä ennen lähtöään junanviemäksi.
Kuljettiin vanhankaupungin tunnelmassa ja tuiskussa.
Kutkuttavaa, miten lähellä joulu jo onkaan!


lauantai 9. joulukuuta 2017

kurkkaus menneeseen II


Kihlautuneet Kreetalla

Mitä elämääni kuului 20 vuotta sitten, syksyllä 1997?
Muistan tämän ajan monella tapaa kuplivan onnellisena.
Olimme löytäneet mieheni kanssa toisemme joitakin vuosia aiemmin,
eikä mikään mahti tuolloin pidätellyt umpirakastuneita heittämästä hynttyitään yhteen.

Esikon odotusaikoja

Olimme kohdatessamme molemmat haavoilla vielä edellisestä elämästämme
ja kuohutimme varmasti vauhdillamme lähipiiriä jos ulkopuolisiakin,
mutta meitä roihutti rakkaus, tulinen tahto ja luotto toisiimme.
Tuli nähtyä, ketkä olivat ystäviä ja ketkä nakkoivat soraa niskaan.
Monenmoisesta piti selvitä, mutta päät pysyivät pinnalla pahimmissakin myräköissä.

Kuvamuistoja esikon pikkualbumista

20 vuotta sitten olimme pikkuperhe ja esikkomme kolmen ikäinen nuppunen.
Arki oli täyteistä, remppasimme hankkimaamme kotopesästä
ja mieheni puursi myös omaa työuraansa lamakauden kurimuksessa.
Meillä raikasi Muumit ja motskarit, elettiin pienesti ja valoisasti.
Tytär toivoi hartaasti pikkusiskoa, mutta väsyttyään odotteluun
alkoi herätellä toiveita enemminkin omasta lemmikistä;)

Entäs elo kymmenen vuotta sitten, syksyllä 2007?
Saimme iloita kahdesta tyttärestä,
sillä esikon toive oli suureksi onneksemme toteutunut.
Tyttäret olivat 6- ja 12-vuotiaita, auringonvaloja kumpainenkin.
Koirulikin oli pitkän harkinnan jälkeen kotiutunut perheeseemme.
Miehen työ oli vakiintunut vuosiksi metalliin,
kunnes työskentelemässään firmassa alkoi raskas alasajo.

Tytsit kolmen ja yhdeksän hujakoilla, ja tietysti Muumimaailmassa:)

Työvuosinani olin saanut ottaa monia haasteita haltuun
ja tehdä niin kliinistä kuin esimiestyötä.
Musta pilvi oli noussut ammattitaudista, mikä vaikutti terveyteeni pysyvästi.
Noista vuosista voisin singota helposti parinkin romaanin verran, 
mitä homeasioista olen joutunut taistelemaan.
Ehkä oman terveyteni koettelemukset sekä isäni sairastaminen tekivät sen, 
että nelikymppisvaihe on jäänyt aika lailla synkkään sumuun.
Arkeen alkoi sälyttyä jatkuva huoli, olin usein väsynyt ja kuormittunut.
 Yritin jakaa aikani oman perheeni, töiden sekä vanhemmista huolenpidon kesken.
Siirsin syrjään uratoiveitani, opettajaopinnot saivat jäädä.
Tähän kymmenvuotiskauteen mahtui myös monia
läheisten menetyksiä, mikä toi omaa suruaan.
Muistan ajatelleeni joskus oikein kipeänä hetkenä, että nyt saa hautajaiset 
kertakaikkisesti jo riittää  - niin kuin tuo nyt olisi meidän hallittavissa
- joutuen vain nöyränä toteamaan tilanteen olevan
 juurikin päinvastoin - elämän edetessä tulemme väistämättä
kohtaamaan enemmän ja enemmän myös viimeisiä hyvästelyjä.
Vaikeudet ja surut kuitenkin lujittivat entisestään liittoamme.
Jokin liima meitä on muutoinkin pidellyt, 
ja vaikka välillä on kompuroitukin
lopulta toinen on nostanut aina toista.

*****

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

oi maamme




 Viime päivinä olen kulkenut kameran kera ulkoiluretkilläni
ja näiden kuvatunnelmien myötä tahdon
tänään nostaa maljan kauniille 100-vuotiaalle Suomelle.
Meillä on niin monta aihetta iloita, olla kiitollisia ja ylpeitä maastamme.
Pidetään hyvää huolta itsestämme ja toisistamme.

Hyvää itsenäisyyspäivää!



keskiviikko 29. marraskuuta 2017

haavanlehtenä, peruskalliona




Hengitän haavanlehtenä, peruskalliona. 
Ristiriita on ääretön, 
mutta tekee kaikesta juuri sen takia niin arvokkaan.


perjantai 24. marraskuuta 2017

mun perjantai




Viime päivissä puhuria, pelkokertoimia, palkitsevia kohtaamisia.
Jos totta puhutaan, perkeleitäkin.
Joka tuutista tuleva Black Friday ei uppoa, saa pikemminkin kiskomaan luukut kiinni.
Mun perjantaihin ladotaan rauhaa ja rakkautta,
focacciaa ja kalaherkkuja, avot.


lauantai 18. marraskuuta 2017

nopsat valinnat



Tässä pieniä pähkinöitä, valitset vain kahden väliltä.
Pistäs mieluisampi just nyt, kursailematta ja selityksittä!

1. aamu/ilta?  Ilta
2. musta/valkoinen? Musta
3. villa/pitsi? Villa
4. puukiuas/sähkökiuas? Puukiuas
5. juhla/arki? Arki
6. tyyni/myrsky? Myrsky
7. viherkasvi/leikkokukat? Viherkasvi
8. vähän/paljon? Vähän
9. meri/järvi? Meri
10. dekkari/runo? Runo
11. ajoissa/myöhässä? Myöhässä
12. pehmeä/kova? Pehmeä
13. hedelmät/marjat? Marjat
14. vanha/uusi? Vanha
15. suora/mutkainen? Mutkainen
16. hopea/kulta? Hopea
17. polku/valtatie? Polku
18. hame/housut? Housut
19. satu/tosi? Satu
20. koivu/kuusi? Koivu
21. suolainen/makea? Makea
22. reppu/olkalaukku? Reppu
23. nopea/hidas? Hidas
24. joulu/juhannus? Joulu
25. postikortti/tekstiviesti? Postikortti
26. puoliksi vajaa/puoliksi täynnä? Puoliksi täynnä
27. lenkkarit/korkkarit? Lenkkarit
28. höyhen/kivi? Kivi
29. kaupungissa/maalla? Kaupungissa
30. kissa/koira? Koira


tiistai 14. marraskuuta 2017

tätä hetkeä




Päivät kulkevat ystäväni,
ykskaks niistä punoutuu vuosi ja toinen.
Hetken päästä huomaat vuosista rakentuneen vuosikymmenen.
Pysähdy siis päiviisi.
Sen keralle, mikä sinulle on tärkeää ja todellista.
Et saa eilistä takaisin.
Elä siis tätä hetkeä.
Et saa kurotettua myöskään huomiseen.
Tätä hetkeä siis elä.
Ettet menettäisi sitä, minkä löydät tänään silmistäsi,
sydämestäsi, sylistäsi.
Kaikellasi elä tätä hetkeä.


maanantai 13. marraskuuta 2017

aina alussa




Uuden viikon askelissa, aina alussa.
Siinä on jotakin lohdullista.
Valoa taittavaa.


keskiviikko 8. marraskuuta 2017

kurkkaus menneeseen


Elämää voi muistella monella mitalla ja aikajanalla.
Kun tätä eloa näin keski-iällä alkaa olla jo reippaasti takana, päätin kurkistaa
elettyyn kymmenvuotiskiekolla.

Isoveljen kanssa maalla mummolan pientareilla

Mitä elämäni alkutaipaleeseen kuului puoli vuosisataa sitten, vuonna 1967?
Olin tuolloin vuoden ikäinen taapero.
Vanhempieni mukaan varsin helppo lapsi, joka kasvoi vaivatta isoveljensä kyljessä.
Hyväntuulinen, vilkas tyttönen, joka tuntui jo pienestä tietävän, mitä tahtoi.
Äitini nauroi vastikään lapsuuttamme muistellessaan ottaneeni jalat alleni jo kymmenkuisena
ja siitä lähtien vauhtia onkin sitten piisannut;)

Potretti kesäiseltä lomareissulta

Vanhempani, sota-ajan varjostaman lapsuuden kokeneet,
 ahersivat lujasti, rakensivat meille oman kodin ja turvatumpaa elämää.
Se mitä ei ollut ja tarvittiin, tehtiin ja kunnostettiin pitkälle itse.
Sitä sisukasta puurtamisen määrää on monasti taivasteltu,
eihän semmoisiin urakoihin enää kukaan ryhtyisi!
Äiti käsistään kätevänä ompeli ja tuunasi, isä rakennusmestarina taas taituroi
yhtä sun toista niin tekniikasta kuin taloista tarpeellisiin härpäkkeisiin.
Jotakin kertonee, että itse tehtiin tietenkin venepressut saati pelastusliivitkin.
Vaikka elämä ei aineellisesti leveää eikä prameaa ollutkaan,
 aina löytyi arjesta tarpeellinen ja turva.

Entä missä mentiin 40 vuotta sitten, syksyllä 1977?
Olin 5.luokkalainen, touhukas peruskoululainen, 
joka odotti innolla marraskuisia 11-vuotissynttäreitään.
Harrastin jumppaa, hiihtoa ja yleisurheilua.
Rakastin koiraani, Elvistä ja Abbaa.
Kävin viikottain kirjastossa ahmien mm. Montgomeryn klassikoita, 
Polvan Tiina-kirjoja, Blytonin Viisikoita, Jalon heppakirjoja.
Tuonakin syksynä marjastimme monet viikonloput saaristomökillämme
ja koukkasimme usein myös maalle mummolaan.
 Talvikautena luistelin tyttökavereiden kanssa tuntikausia koulumme lähikentällä. 
Pukukopissa pyörähdettiin vain välillä lämmittelemässä jäätyneitä varpaita ja sormenpäitä,
 sitten taas kiiruusti takaisin jäälle rusettiluistelemaan.
Olin kasvanut kahden veljen välistä varsinaiseksi pikkuemännäksi,
osasin kokata ja hoitaa huushollia jo melko suvereenisti.
Päiväkirjaani olin kirjoittanut tahtovani tulla sairaanhoitajaksi.
Lisäksi olin kirjannut syksystä mm. seuraavia tärkeitä tapahtumia:
Isovanhempani olivat viettäneet kultahäitään
ja äitini oli käynyt työporukan kanssa peräti Viipurissa asti:) 

Saaristomökillä "karilla" isovanhempien kanssa

Hersyvä mummomme, äidinäitimme oli niin suvun kuin ystävät yhteen kokoava
sydänvoima eikä sellaista hetkeä, etteikö ilo ja nauru olisi raikannut luonaan.
Muistan monia juhlavalmisteluja haikeansuloisella lämmöllä,
 kun minutkin kelpuutettiin aamuvarhain apujoukkoihin
tekemään lohi- ja kinkkuleipiä sekä auttamaan herkkupöytien loihtimisessa.
Siinä hyörinässä oli jotakin kihelmöivää taikaa.
Oi aikoja, oi muistoja.

Entä elämänmeno 30 vuotta sitten, syksyllä 1987?
Olin 21-vuotias herkkä naisenalku.
Elämä oli opiskelua ja itsenäistymistä.
Olin lukiossa kiinnostunut erityisesti kielistä sekä psykologiasta
mutta kuinka ollakaan, lähdin sittenkin suuntaamaan sairaanhoitajaksi.
Kohdatessani monivuotisen, rakastetun ranskanopettajani muistan hienovaraisen
kannustuksensa, minkä takaa kuulsi kuitenkin harmitus: 
"Sinusta tulee sitten ranskaa taitava hoitaja." 
Minua kiehtoi alusta lähtien erikoistuminen mielenterveyteen ja psykiatriaan,
missä yhdistyivät niin psykologian, mielen, kielen kuin vuorovaikutuksen haasteet.

Lähtötunnelmissa kohti Pariisia

Olin tyttöporukan villikko, jolle oli tärkeää vapaus tulla ja mennä.
Hain kovasti itseäni, olin epävarma ja monella tapaa aivan liian kiltti.
Otinkin takkiini lukuisia kertoja, etenkin sydämen asioissa. 
Elämäni kipein menetys oli kuitenkin tapahtunut jo vuosia aiemmin.
Rippikeväänäni isoäiti oli vain hauras varjo itsestään sairastuttuaan suolistosyöpään.
En unohda koskaan hetkiä hoitaessani häntä tuona viimeisenä syksynään.
Suihkuunviemisiä suihkutuolilla, kun omat voimansa eivät enää riittäneet.
Portatiiville nostamisia, kun vessareissut eivät enää onnistuneet. 
Käsikkäin kuiskaamisia, kun äänensä ei enää kantanut.
Kipeää luopumista, kun mummo hiipui pala palalta.
Hautajaiskuvista löydän minun ja veljieni kalpeanvakavat kasvot ja surusilmät.
Päiväkirjastani teinitytön riipaisevan huolen äitinsä ja pappansa jaksamisesta. 
Myöhemmin ymmärsin, että nuo kokemukset vaikuttivat merkittävästi
myös päätökseeni ammatinvalinnan suhteen. 

*****
Huhheijaa, tulipas sukellettua moneen liikuttavaan muistoon.
Myöhemmin ehkä postausta nykyperheeni vuosikymmeniltä.
Tätä oli sykähdyttävää tehdä, vinks, vinks!


lauantai 4. marraskuuta 2017

marrasaikaan



Lokakuu pakkasi laukkunsa sädehtien, työnsä tehneenä.
Merellä oli lähtöpäivänään helisevää jäähilettä, aurinkoinen aava, hyvä hengittää.


Huomaan tankkaavani näitä hoivahetkiä.
Luonto tekee todella hyvää ailahtelevalle toipilasmielelle.


Olen ihaillut tavattoman kauniita aamukajoja, 
iltaruskoja ja kuutamolumoa.


Nyt eletään meidän marraslasten syvällistä ja maanläheistä pesäkoloaikaa.
Lennätän hellimmän onnenhalauksen omalleni.
Valoa pimeään ystävät.