ihan himmeetä

Havahduin lihapadan loihdinnalta, siinä sipulien itketykseltä ja
porkkanoiden pilkonnalta pähkäilyyni,

osaisinko edes sallia itselleni itsellisenä toisenlaista joutilaisuutta.

Äiti-ihmisenä olen niin perin juurin juurtunut 

perhearjen ja huushollin pyörittämiseen, 

että päänsisäinen organisaattori ja duunari tuntuu olevan leivisköissä 24/7.
Ja niin kuin tykkään touhuilla ja häärätä.
Ihan vapaaehtoisesti tämän emosen löytää
köökistä, imuroimasta, puutarhasta, pyykkituvalta...

Vaan väsähtäähän sitä välillä ja iän myötä on alkanut

kaivata perusteellista oman ajan ottamista ja löysäämistä.

Olen vain armottoman huono siinä.
Ihan himmeen huono;)

Pakon edessä on taipuminen onnistunut parhaiten.

Kun kränkkäjalka onkin tehnyt tenät,
keuhkot eivät ole pelittäneet
tai migreeni singonnut sahalaitojen sfääriltä pehkuihin. 

Pitkälle olen vetänyt sisulla ja palolla, minä pahapäinen.

Vaan onpahan pitänyt nöyrtyä ja hiukkasen ehkä viisastuakin.

Itselleen - ja rakkailleenhan -  sitä hallaa tekee, jos väkisin vääntää. 

On pitänyt pähkinöidä oppiakseen jaksamisensa rajat.

Ja ettei liian helpoksi menisi, eihän tuosta valmiiksi koskaan tule.
Ei maisteriksi, tohtoriksi, korkeintaan himmeliksi;)
Kunhan kehitys lykkisi myötäiseen katkeruuksitta,
ilo, itseironia ja armo helisisi,
siinä olisi jo himmeen paljon!
Sitä kohden, aina matkalla.

Levylautasella tämä iki-ihana, perjantailta!