Syyskuu piti pintansa, hyvässä ja pahassa.
Antoi kukkuramitalla kaunista,
mutta heitti myös odotetusti leijonan kitaan.
On tullut tuumittua universumia laidasta laitaan.
Melankolinen syväluonne on vetänyt väistämättä raskaampaan suuntaan.
Olo on ollut kehvelisti pieni ja mitätön,
kyseenalaistava ja mieltä pyörtävä.
Sydänala ja silmäkulma on läikkynyt pikkaraisistakin helmistä.
Kipu riisuu, pienentää, istuttaa olennaiselle.
Toipilas on tuijotellut televisiokanavia turhautumiseen asti.
Vaan Inhimillinen tekijä ei pettänyt tälläkään kertaa.
Teologi, tutkija Pauliina Kainulaisen näkökulma luontoon osui ja upposi:
"Luonto on ajattelemisen väline."
Allekirjoitan tuon viisaan ajatuksen lämpimästi.
Luonto antaa huimasti rakennuspalikoita,
työstää ja uudistaa mieltä ja kehoa.
Vain elämää upposi tulisieluun taas satasena
saaden puroiksi, leijumaan, läikkymään, pakahtumaan...
Musiikin mahti on mieletön!
Meitä hoivaa luonto, meitä hoivaa musiikki, niin se on ystävät.
Itselleni molemmat valtavan rakkaita voimantuojia,
joita vaalin sydämensuojassa.
On kiertänyt kaipuukin, kaiken arkisen ja kipeän keskellä,
ja ehkäpä juurikin sen takia.
Olen ikävöinyt isääni.
Tunnistan hyvin, miten syksyn moody nostattaa muistoja.
Eikä vuosien virta vähennä tai häivytä tätä,
korkeintaan tyynnyttää ja tasoittaa.
Ikävä on silta rakkaan ihmisen luo.
Lokakuu on lennähtänyt punaposkin, ruskahelmoin luoksemme.
Lempeyttä ja lämpöä ystävät!
