Tätä tammikuuta on ihmeteltävä.
Meri auki, syyskuosinen luonto, leudot sateet ja sumut.
Joulun juhlasta muistuttaa enää loput suklaat ja piparit piirongilla
sekä pienet pimeää karkottamaan jätetyt tuikkuset.
Koiralenkeiltä kuljetaan suihkun kautta,
jotta karvaturrin saa puunattua kurasta.
Tunnelmat ovat kieputelleet laidasta laitaan.
Jälkikasvu on kapinoinut arkeen paluuta.
Itse olen ehättänyt suunnata jo työrintaman ruotuun,
siippa tsempannut samaten omaansa.
On ollut täyteistä, mutta monin tavoin lempeää ja leppoista.
Ajatukseni ovat tiiviisti myös muutaman rakkaan ihmiseni rinnalla.
Tiedän, miten rankkaa on kulkea mustinta matkaa.
Ahdistuksen, mikä salpaa olon ja vetää voimattomaksi.
Pusertavat surut ja toivottomuuden tunteet.
Tiedän myös, jotta sieltä voi nousta.
Jonakin hetkenä on vain helpompi hengittää.
Ja jossakin pilkahtaa toivo.
Kenties pienin kajastus.
Siellä se kuitenkin on.
Aina se on.
Valoa pimeään. Pidetään hyvää huolta toisistamme.