Kohtasin aamuisella lenkilläni tutun vanhuksen,
joka matkasi hoivakodille rakkaansa luo.
Kertoi verkalleen eilisestä veteraanijuhlasta.
Harventuneista riveistä.
Olivat puhelleet "poikien" kanssa,
miten illat pakkaavat olemaan yksinäisiä.
Jokunen jälkeläinen käy silloin tällöin,
ja tuohan tytär ruokaakin.
Harvemmin vain lapsenlapsia enää näkee.
Menevät menojaan.
Joutui rintamalle aivan poikasena,
häävin kahdeksantoistakesäisenä.
Ja linjoille vain.
Vastasi kyynelisin katsein,
ettei unohda koskaan.
Näkee yhä painajaisia.
Mietimme herkin mielin myös
sodan seuraamuksia jälkipolville.
Olen muistanut viime päivinä isääni
ja pohtinut polkuaan pienenä poikana
isänsä jäädessä rintamalle.
Tuohon särkyi monin osin lapsuutensa
ja menetys kipuili loppuelämänsä.
Tahdon uskoa,
että heillä vihdoinkin on toisensa.
Hellät halit taivaaseen.
♥