tulikin surukesä

Kesämme alkoi yllättävällä, suurella surulla.

Mieheni isä sai massiivisen aivoverenvuodon, mikä johti saattohoitoonsa

ja poisnukkumiseensa viikkoa ennen juhannusta.

Ehätin hihkua muutaman tunnin kevätkauden työrupeaman

päättymistä ja kaivattua, alkavaa lomaa,

kun seuraavassa hetkessä olinkin hätätilanteessa ja

turvaamassa ambulanssia paikalle.

Kuoleman äärellä elämä saa aivan uudet mittasuhteet.

Hyvästelyjen hetket ovat raastavan raskaita, mutta samalla äärettömän  

arvokkaita ja ainutlaatuisia.

Onneksi saimme saatella rakkaamme rauhassa rajan taa.

Kesäkuun viikoissa on leijannut suruhuntunsa, mielen karkailu,

 ajan unohtelu sekä monet muistelut.

Olen valvonut öitä tutkaillen kesätaivasta ja kuunnellut hiljaisuutta.

Olen kulkenut luonnossa, hakenut voimaa kesätuoksuista, tuulesta, merestä.

Arjen huolenpito ja tukena olo on vaatinut veronsa.

Väsymys on iskenyt välillä voimallisesti.

Mittumaaria vietimme pienesti rakkaimpien kera.

Ehkä noihin hetkiin kulminoitui se kaikkein olennaisin, onni eletystä ja toisistamme.

Siinä on totisesti syytä kiitollisuuteen.

Lempeää kesää ystävät.