6.12

Kuluneella viikolla sydäntä on kiertänyt kipeä kaipuu.

Isän kuolemasta tuli yhdeksän vuotta ja vuosipäivä kuljetti menneeseen,

rakkaisiin muistoihin, mutta myös isän viimeisiin raskaisiin sairasvuosiin,

murenemiseensa ja saattohoitoonsa.

Tänä iltana tuhannet kynttilät loistavat Suomen itsenäisyyden kunniaksi.

Minut tämä arvokas juhlapäivä herkistää saaden miettimään

kuinka korvaamaton hinta itsenäisyydellämme onkaan
ja kuinka sen seuraamukset ulottuvat vielä meihin jälkipolviinkin.

Isä oli vain kuuden vanha menettäessään oman isänsä rintamalle.

Isänäiti jäi lapsikatraan kanssa yksin odottaen vielä kuopusta.

Puolison ja isän menetykseen liittyi läpi elämän raskas varjo
ja tavattomasti puhumatonta tuskaa.
Moni haava on auennut meille jälkipolville vasta jälkeenpäin.

Yllä oleva isän perhekuva on otettu heinäkuussa 1942.

Kolme päivää kuvan ottamisen jälkeen isänisäni

lähti viimeiselle matkalleen sotaan. 

Viimeisessä kirjeessä rintamalta isänisä oli miettinyt
isäni laittamista kansakouluun kunhan hän on palannut rintamalta,
siihen asti isäni olisi apuna pienempiensä kaitsemisessa.

Isänisä oli myös neuvonut hankkimaan heiniä sekä puita talven varalle.

Isänisä kaatui rintamalla 6.9.1942.

Siihen päättyi isäni lapsuus ja alkoi entistä
vastuullisempi huolenpito pienemmistään.

Lapsuudestani muistan vakavat, hiljaiset kynttiläkäynnit isänisän sankarihaudalla.

Monesti mietin, millainen hän olisi ollut saadessaan elää.

Isä ei juuri koskaan puhunut lapsuudestaan saati isästään. 

Hänestä huokui kuitenkin sanaton kipu ja kaipuu.

Vasta ikääntymisen myötä isä kykeni tuomaan hiukan tuntojaan

sodan varjostamasta lapsuudestaan.
Mistä kaikesta sotaleskien ja sotaorpojen onkaan pitänyt selvitä
ja millaiset traumat sota heille onkaan jättänyt.

Olen tavattoman kiitollinen itsenäisyydestämme
ja tästä kauniista, kauniista maastamme.
Rauhaa ja rakkautta ystävät!