 |
| Kihlautuneet Kreetalla |
Mitä elämääni kuului 20 vuotta sitten, syksyllä 1997?
Muistan tämän ajan monella tapaa kuplivan onnellisena.
Olimme löytäneet mieheni kanssa toisemme joitakin vuosia aiemmin,
eikä mikään mahti tuolloin pidätellyt umpirakastuneita heittämästä hynttyitään yhteen.
 |
| Esikon odotusaikoja |
Olimme kohdatessamme molemmat haavoilla vielä edellisestä elämästämme
ja kuohutimme varmasti vauhdillamme lähipiiriä jos ulkopuolisiakin,
mutta meitä roihutti rakkaus, tulinen tahto ja luotto toisiimme.
Tuli nähtyä, ketkä olivat ystäviä ja ketkä nakkoivat soraa niskaan.
Monenmoisesta piti selvitä, mutta päät pysyivät pinnalla pahimmissakin myräköissä.
 |
| Kuvamuistoja esikon pikkualbumista |
20 vuotta sitten olimme pikkuperhe ja esikkomme kolmen ikäinen nuppunen.
Arki oli täyteistä, remppasimme hankkimaamme kotopesästä
ja mieheni puursi myös omaa työuraansa lamakauden kurimuksessa.
Meillä raikasi Muumit ja motskarit, elettiin pienesti ja valoisasti.
Tytär toivoi hartaasti pikkusiskoa, mutta väsyttyään odotteluun
alkoi herätellä toiveita enemminkin omasta lemmikistä;)
Entäs elo kymmenen vuotta sitten, syksyllä 2007?
Saimme iloita kahdesta tyttärestä,
sillä esikon toive oli suureksi onneksemme toteutunut.
Tyttäret olivat 6- ja 12-vuotiaita, auringonvaloja kumpainenkin.
Koirulikin oli pitkän harkinnan jälkeen kotiutunut perheeseemme.
Miehen työ oli vakiintunut vuosiksi metalliin,
kunnes työskentelemässään firmassa alkoi raskas alasajo.
 |
| Tytsit kolmen ja yhdeksän hujakoilla, ja tietysti Muumimaailmassa:) |
Työvuosinani olin saanut ottaa monia haasteita haltuun
ja tehdä niin kliinistä kuin esimiestyötä.
Musta pilvi oli noussut ammattitaudista, mikä vaikutti terveyteeni pysyvästi.
Noista vuosista voisin singota helposti parinkin romaanin verran,
mitä homeasioista olen joutunut taistelemaan.
Ehkä oman terveyteni koettelemukset sekä isäni sairastaminen tekivät sen,
että nelikymppisvaihe on jäänyt aika lailla synkkään sumuun.
Arkeen alkoi sälyttyä jatkuva huoli, olin usein väsynyt ja kuormittunut.
Yritin jakaa aikani oman perheeni, töiden sekä vanhemmista huolenpidon kesken.
Siirsin syrjään uratoiveitani, opettajaopinnot saivat jäädä.
Tähän kymmenvuotiskauteen mahtui myös monia
läheisten menetyksiä, mikä toi omaa suruaan.
Muistan ajatelleeni joskus oikein kipeänä hetkenä, että nyt saa hautajaiset
kertakaikkisesti jo riittää - niin kuin tuo nyt olisi meidän hallittavissa
- joutuen vain nöyränä toteamaan tilanteen olevan
juurikin päinvastoin - elämän edetessä tulemme väistämättä
kohtaamaan enemmän ja enemmän myös viimeisiä hyvästelyjä.
Vaikeudet ja surut kuitenkin lujittivat entisestään liittoamme.
Jokin liima meitä on muutoinkin pidellyt,
ja vaikka välillä on kompuroitukin
lopulta toinen on nostanut aina toista.
*****
