Elämää voi muistella monella mitalla ja aikajanalla.
Kun tätä eloa näin keski-iällä alkaa olla jo reippaasti takana, päätin kurkistaa
elettyyn kymmenvuotiskiekolla.
elettyyn kymmenvuotiskiekolla.
 |
| Isoveljen kanssa maalla mummolan pientareilla |
Mitä elämäni alkutaipaleeseen kuului puoli vuosisataa sitten, vuonna 1967?
Olin tuolloin vuoden ikäinen taapero.
Vanhempieni mukaan varsin helppo lapsi, joka kasvoi vaivatta isoveljensä kyljessä.
Hyväntuulinen, vilkas tyttönen, joka tuntui jo pienestä tietävän, mitä tahtoi.
Äitini nauroi vastikään lapsuuttamme muistellessaan ottaneeni jalat alleni jo kymmenkuisena
ja siitä lähtien vauhtia onkin sitten piisannut;)
Vanhempani, sota-ajan varjostaman lapsuuden kokeneet,
ahersivat lujasti, rakensivat meille oman kodin ja turvatumpaa elämää.
Se mitä ei ollut ja tarvittiin, tehtiin ja kunnostettiin pitkälle itse.
Sitä sisukasta puurtamisen määrää on monasti taivasteltu,
eihän semmoisiin urakoihin enää kukaan ryhtyisi!
Äiti käsistään kätevänä ompeli ja tuunasi, isä rakennusmestarina taas taituroi
yhtä sun toista niin tekniikasta kuin taloista tarpeellisiin härpäkkeisiin.
Jotakin kertonee, että itse tehtiin tietenkin venepressut saati pelastusliivitkin.
Vaikka elämä ei aineellisesti leveää eikä prameaa ollutkaan,
aina löytyi arjesta tarpeellinen ja turva.
Äitini nauroi vastikään lapsuuttamme muistellessaan ottaneeni jalat alleni jo kymmenkuisena
ja siitä lähtien vauhtia onkin sitten piisannut;)
 |
| Potretti kesäiseltä lomareissulta |
Vanhempani, sota-ajan varjostaman lapsuuden kokeneet,
ahersivat lujasti, rakensivat meille oman kodin ja turvatumpaa elämää.
Se mitä ei ollut ja tarvittiin, tehtiin ja kunnostettiin pitkälle itse.
Sitä sisukasta puurtamisen määrää on monasti taivasteltu,
eihän semmoisiin urakoihin enää kukaan ryhtyisi!
Äiti käsistään kätevänä ompeli ja tuunasi, isä rakennusmestarina taas taituroi
yhtä sun toista niin tekniikasta kuin taloista tarpeellisiin härpäkkeisiin.
Jotakin kertonee, että itse tehtiin tietenkin venepressut saati pelastusliivitkin.
Vaikka elämä ei aineellisesti leveää eikä prameaa ollutkaan,
aina löytyi arjesta tarpeellinen ja turva.
Entä missä mentiin 40 vuotta sitten, syksyllä 1977?
Olin 5.luokkalainen, touhukas peruskoululainen,
joka odotti innolla marraskuisia 11-vuotissynttäreitään.
Harrastin jumppaa, hiihtoa ja yleisurheilua.
Rakastin koiraani, Elvistä ja Abbaa.
Kävin viikottain kirjastossa ahmien mm. Montgomeryn klassikoita,
Polvan Tiina-kirjoja, Blytonin Viisikoita, Jalon heppakirjoja.
Tuonakin syksynä marjastimme monet viikonloput saaristomökillämme
ja koukkasimme usein myös maalle mummolaan.
Talvikautena luistelin tyttökavereiden kanssa tuntikausia koulumme lähikentällä.
Pukukopissa pyörähdettiin vain välillä lämmittelemässä jäätyneitä varpaita ja sormenpäitä,
sitten taas kiiruusti takaisin jäälle rusettiluistelemaan.
Olin kasvanut kahden veljen välistä varsinaiseksi pikkuemännäksi,
osasin kokata ja hoitaa huushollia jo melko suvereenisti.
Päiväkirjaani olin kirjoittanut tahtovani tulla sairaanhoitajaksi.
Lisäksi olin kirjannut syksystä mm. seuraavia tärkeitä tapahtumia:
Isovanhempani olivat viettäneet kultahäitään
ja äitini oli käynyt työporukan kanssa peräti Viipurissa asti:)
 |
| Saaristomökillä "karilla" isovanhempien kanssa |
Hersyvä mummomme, äidinäitimme oli niin suvun kuin ystävät yhteen kokoava
sydänvoima eikä sellaista hetkeä, etteikö ilo ja nauru olisi raikannut luonaan.
Muistan monia juhlavalmisteluja haikeansuloisella lämmöllä,
kun minutkin kelpuutettiin aamuvarhain apujoukkoihin
tekemään lohi- ja kinkkuleipiä sekä auttamaan herkkupöytien loihtimisessa.
Siinä hyörinässä oli jotakin kihelmöivää taikaa.
Oi aikoja, oi muistoja.
Entä elämänmeno 30 vuotta sitten, syksyllä 1987?
Olin 21-vuotias herkkä naisenalku.
Elämä oli opiskelua ja itsenäistymistä.
Olin lukiossa kiinnostunut erityisesti kielistä sekä psykologiasta
mutta kuinka ollakaan, lähdin sittenkin suuntaamaan sairaanhoitajaksi.
Kohdatessani monivuotisen, rakastetun ranskanopettajani muistan hienovaraisen
kannustuksensa, minkä takaa kuulsi kuitenkin harmitus:
"Sinusta tulee sitten ranskaa taitava hoitaja."
Minua kiehtoi alusta lähtien erikoistuminen mielenterveyteen ja psykiatriaan,
missä yhdistyivät niin psykologian, mielen, kielen kuin vuorovaikutuksen haasteet.
 |
| Lähtötunnelmissa kohti Pariisia |
Olin tyttöporukan villikko, jolle oli tärkeää vapaus tulla ja mennä.
Hain kovasti itseäni, olin epävarma ja monella tapaa aivan liian kiltti.
Otinkin takkiini lukuisia kertoja, etenkin sydämen asioissa.
Elämäni kipein menetys oli kuitenkin tapahtunut jo vuosia aiemmin.
Rippikeväänäni isoäiti oli vain hauras varjo itsestään sairastuttuaan suolistosyöpään.
En unohda koskaan hetkiä hoitaessani häntä tuona viimeisenä syksynään.
Suihkuunviemisiä suihkutuolilla, kun omat voimansa eivät enää riittäneet.
Portatiiville nostamisia, kun vessareissut eivät enää onnistuneet.
Käsikkäin kuiskaamisia, kun äänensä ei enää kantanut.
Kipeää luopumista, kun mummo hiipui pala palalta.
Hautajaiskuvista löydän minun ja veljieni kalpeanvakavat kasvot ja surusilmät.
Päiväkirjastani teinitytön riipaisevan huolen äitinsä ja pappansa jaksamisesta.
Myöhemmin ymmärsin, että nuo kokemukset vaikuttivat merkittävästi
myös päätökseeni ammatinvalinnan suhteen.
*****
Huhheijaa, tulipas sukellettua moneen liikuttavaan muistoon.
Myöhemmin ehkä postausta nykyperheeni vuosikymmeniltä.
Tätä oli sykähdyttävää tehdä, vinks, vinks!
