Blogger takkuilee.
Ei suostu peijakas pitämään kääntäjää päällä.
Noh, takkuilen minäkin.
Kipeä kroppa on pakottanut pysähtymään.
Olen ihmetellyt ja miettinyt maailman menoa omani ohessa.
Voiko Pariisin keväästä olla todellakin 30 vuotta!
Missähän maatuneina ovat ne 90-luvun lempi-Levikseni?
Vieläkö vanhat koulukamut tunnistaisivat?
Missä vaiheessa päästin nuoruuden haaveesta irti?
Mitähän sille eräällekin ellille kuuluu?
Puistattavaa, miten joka asiassa pitää nykyään kilpailla!
Onko tunnollisuus pelkästään hyve vaiko peräti pahe?
Mille annamme aikamme?
Miten monta menetystä ja surua
näihin kymmeniin onkaan mahtunut.
Miten meistä tulikaan me?
Kaikkea kokemaani en olisi todellakaan tahtonut,
mutta elämähän ei anna aina valita.
Ja niistäkin valinnoista, jotka itse tein,
tekisin tänään osan totisesti toisin.
Vaan jos jotakin olen oppinut,
niin matkanteosta.
Ilosta, surusta ja sinnikkyydestä.
Rehellisyydestä
ja keskeneräisyydestä.
Pelosta ja rohkeudesta.
Onnesta, kärsimyksestä ja nöyryydestä.
Valosta ja varjosta.
Hetkistä ja häivähdyksistä.
Loppupeleissä meillä on kuitenkin vain toisemme.
Miten elämme sen?
