tulikin surukesä

Kesämme alkoi yllättävällä, suurella surulla.

Mieheni isä sai massiivisen aivoverenvuodon, mikä johti saattohoitoonsa

ja poisnukkumiseensa viikkoa ennen juhannusta.

Ehätin hihkua muutaman tunnin kevätkauden työrupeaman

päättymistä ja kaivattua, alkavaa lomaa,

kun seuraavassa hetkessä olinkin hätätilanteessa ja

turvaamassa ambulanssia paikalle.

Kuoleman äärellä elämä saa aivan uudet mittasuhteet.

Hyvästelyjen hetket ovat raastavan raskaita, mutta samalla äärettömän  

arvokkaita ja ainutlaatuisia.

Onneksi saimme saatella rakkaamme rauhassa rajan taa.

Kesäkuun viikoissa on leijannut suruhuntunsa, mielen karkailu,

 ajan unohtelu sekä monet muistelut.

Olen valvonut öitä tutkaillen kesätaivasta ja kuunnellut hiljaisuutta.

Olen kulkenut luonnossa, hakenut voimaa kesätuoksuista, tuulesta, merestä.

Arjen huolenpito ja tukena olo on vaatinut veronsa.

Väsymys on iskenyt välillä voimallisesti.

Mittumaaria vietimme pienesti rakkaimpien kera.

Ehkä noihin hetkiin kulminoitui se kaikkein olennaisin, onni eletystä ja toisistamme.

Siinä on totisesti syytä kiitollisuuteen.

Lempeää kesää ystävät.

 

kevätkaikuja

Kiitos ihmeellinen, inspiroiva, kaunis toukokuu, autoit jaksamaan kesään. 

helmiäisen hetkiä

Helmikuu valloitti valollaan ja lupauksellaan keväästä.

Päivän pidentymisen huomasi selvästi ja 

tuntui kuin se olisi pirskauttanut ripauksen lisäenergiaa arkeen.

 

En ehättänyt kuitenkaan niin usein luontoon 

ja retkilleni kuin olisin toivonut.

Väsyn ketalekin taivutti töiden jälkeen useammin soffan syliin kuin lenkille.

Lempeydellä kuljin ja huilin.

Iän myötä olen oivaltanut yhä kirkkaammin, ettei itsensä ruoskimisesta hyvä helise.

Itsensä kuunteleminen on ensiarvoisen tärkeää.

Tähän päätteeksi minua puhuttelevat ja ohjaavat, tärkeät sanat:

"Vahvista hyvää,

tyynnytä pahaa,

vaali iloa.

Sitä ennen, pidä huolta itsestäsi,

että voit pitää huolta myös lapsesta."

- lastenpsykiatri Jukka Mäkelä

mitä mahtui tammikuuhun?

 

Tammikuu lähti liikeeelle lempeästi pidemmällä lomakaudella.

Ehkä sen merkitys olikin ratkaiseva siihen,

että tammiviikot kulkivat edeltäviin vuosiin verraten kepeämmin.

Kuljin luonnossa, mietin maailmoja, syvennyin työnohjausprosesseihin. 

Edeltävien alkuvuosien tahmaisuus oli tiessään, minkä noteerasin ilolla.

Tunteiden aallokkoa riitti kuitenkin kosolti tällaiselle ikuiselle pohtijalle.

 

Olin huolissani, valoin toivoa, väsyin koronauutisiin.

Ihastelin talvista kauneutta, kuuntelin hiljaisuutta, kurkottelin valoon,

heittäydyin leffamaailmoihin.

jouluun ja vuoden päätökseen

Pidin päätökseni arjen vauhtiviikkojen pimeimpinä hetkinä,

että tunnelmoisin ajan kanssa jouluun kulkemista.

Niin teinkin, ja sain ihanaa komppausapua jälkikasvulta,

sillä meillä soi joululaulut tiuhaan jo marrasaikaan.

Moniin jouluihimme on liittynyt murhetta ja surua,

joten tältä joululta toivoin ennen kaikkea iloa, rauhaa ja lempeyttä.

Tätä joulumme on myös ollut - on nautittu kiireettömistä pyjamapäivistä, 

herkuteltu, pelailtu, leffailtu ja ulkoiltu oman perheen kesken.

Tämä poikkeusajan koronajoulu oli hiljaisuudessaan meille

tavanomainen ja hartaasti toivottu.

Tänä iltana, uudenvuodenaattona hyvästellessämme päätökseen kiertyvää vuottamme

 mietin kuluneita kuukausia varsin kirjavin tunnoin. 

Päällimmäiseksi nousee kiitollisuus siitä, että olemme selvinneet,

meillä on toisemme ja kaikki se rakkaus, mikä kannattelee, tukee ja luo toivoa.

Se on arvokkainta.

Kiitos sinulle ystävä, joka olet vieraillut yhä täällä vaikka postaustahtini onkin hiljentynyt.

Syksyn aikana havahduin siihen, että  blogitaivaltani on 

kertynyt jo kymmenen vuoden ajalta.

Niin monet hetket on tullut tänne taltioitua ja vaikka matkan varrella

olenkin joskus kyseenalaistanut jatkamista, enpä ole hennonnut tyystin lopetella.

Aika näyttää, miten pitkälle lehmuskujan polku vielä kulkee.

Toivon sydämestäni meille kaikille terveyttä 

ja valoisaa uutta vuotta 2021♥