keskiviikko 8. marraskuuta 2017

kurkkaus menneeseen


Elämää voi muistella monella mitalla ja aikajanalla.
Kun tätä eloa näin keski-iällä alkaa olla jo reippaasti takana, päätin kurkistaa
elettyyn kymmenvuotiskiekolla.

Isoveljen kanssa maalla mummolan pientareilla

Mitä elämäni alkutaipaleeseen kuului puoli vuosisataa sitten, vuonna 1967?
Olin tuolloin vuoden ikäinen taapero.
Vanhempieni mukaan varsin helppo lapsi, joka kasvoi vaivatta isoveljensä kyljessä.
Hyväntuulinen, vilkas tyttönen, joka tuntui jo pienestä tietävän, mitä tahtoi.
Äitini nauroi vastikään lapsuuttamme muistellessaan ottaneeni jalat alleni jo kymmenkuisena
ja siitä lähtien vauhtia onkin sitten piisannut;)

Potretti kesäiseltä lomareissulta

Vanhempani, sota-ajan varjostaman lapsuuden kokeneet,
 ahersivat lujasti, rakensivat meille oman kodin ja turvatumpaa elämää.
Se mitä ei ollut ja tarvittiin, tehtiin ja kunnostettiin pitkälle itse.
Sitä sisukasta puurtamisen määrää on monasti taivasteltu,
eihän semmoisiin urakoihin enää kukaan ryhtyisi!
Äiti käsistään kätevänä ompeli ja tuunasi, isä rakennusmestarina taas taituroi
yhtä sun toista niin tekniikasta kuin taloista tarpeellisiin härpäkkeisiin.
Jotakin kertonee, että itse tehtiin tietenkin venepressut saati pelastusliivitkin.
Vaikka elämä ei aineellisesti leveää eikä prameaa ollutkaan,
 aina löytyi arjesta tarpeellinen ja turva.

Entä missä mentiin 40 vuotta sitten, syksyllä 1977?
Olin 5.luokkalainen, touhukas peruskoululainen, 
joka odotti innolla marraskuisia 11-vuotissynttäreitään.
Harrastin jumppaa, hiihtoa ja yleisurheilua.
Rakastin koiraani, Elvistä ja Abbaa.
Kävin viikottain kirjastossa ahmien mm. Montgomeryn klassikoita, 
Polvan Tiina-kirjoja, Blytonin Viisikoita, Jalon heppakirjoja.
Tuonakin syksynä marjastimme monet viikonloput saaristomökillämme
ja koukkasimme usein myös maalle mummolaan.
 Talvikautena luistelin tyttökavereiden kanssa tuntikausia koulumme lähikentällä. 
Pukukopissa pyörähdettiin vain välillä lämmittelemässä jäätyneitä varpaita ja sormenpäitä,
 sitten taas kiiruusti takaisin jäälle rusettiluistelemaan.
Olin kasvanut kahden veljen välistä varsinaiseksi pikkuemännäksi,
osasin kokata ja hoitaa huushollia jo melko suvereenisti.
Päiväkirjaani olin kirjoittanut tahtovani tulla sairaanhoitajaksi.
Lisäksi olin kirjannut syksystä mm. seuraavia tärkeitä tapahtumia:
Isovanhempani olivat viettäneet kultahäitään
ja äitini oli käynyt työporukan kanssa peräti Viipurissa asti:) 

Saaristomökillä "karilla" isovanhempien kanssa

Hersyvä mummomme, äidinäitimme oli niin suvun kuin ystävät yhteen kokoava
sydänvoima eikä sellaista hetkeä, etteikö ilo ja nauru olisi raikannut luonaan.
Muistan monia juhlavalmisteluja haikeansuloisella lämmöllä,
 kun minutkin kelpuutettiin aamuvarhain apujoukkoihin
tekemään lohi- ja kinkkuleipiä sekä auttamaan herkkupöytien loihtimisessa.
Siinä hyörinässä oli jotakin kihelmöivää taikaa.
Oi aikoja, oi muistoja.

Entä elämänmeno 30 vuotta sitten, syksyllä 1987?
Olin 21-vuotias herkkä naisenalku.
Elämä oli opiskelua ja itsenäistymistä.
Olin lukiossa kiinnostunut erityisesti kielistä sekä psykologiasta
mutta kuinka ollakaan, lähdin sittenkin suuntaamaan sairaanhoitajaksi.
Kohdatessani monivuotisen, rakastetun ranskanopettajani muistan hienovaraisen
kannustuksensa, minkä takaa kuulsi kuitenkin harmitus: 
"Sinusta tulee sitten ranskaa taitava hoitaja." 
Minua kiehtoi alusta lähtien erikoistuminen mielenterveyteen ja psykiatriaan,
missä yhdistyivät niin psykologian, mielen, kielen kuin vuorovaikutuksen haasteet.

Lähtötunnelmissa kohti Pariisia

Olin tyttöporukan villikko, jolle oli tärkeää vapaus tulla ja mennä.
Hain kovasti itseäni, olin epävarma ja monella tapaa aivan liian kiltti.
Otinkin takkiini lukuisia kertoja, etenkin sydämen asioissa. 
Elämäni kipein menetys oli kuitenkin tapahtunut jo vuosia aiemmin.
Rippikeväänäni isoäiti oli vain hauras varjo itsestään sairastuttuaan suolistosyöpään.
En unohda koskaan hetkiä hoitaessani häntä tuona viimeisenä syksynään.
Suihkuunviemisiä suihkutuolilla, kun omat voimansa eivät enää riittäneet.
Portatiiville nostamisia, kun vessareissut eivät enää onnistuneet. 
Käsikkäin kuiskaamisia, kun äänensä ei enää kantanut.
Kipeää luopumista, kun mummo hiipui pala palalta.
Hautajaiskuvista löydän minun ja veljieni kalpeanvakavat kasvot ja surusilmät.
Päiväkirjastani teinitytön riipaisevan huolen äitinsä ja pappansa jaksamisesta. 
Myöhemmin ymmärsin, että nuo kokemukset vaikuttivat merkittävästi
myös päätökseeni ammatinvalinnan suhteen. 

*****
Huhheijaa, tulipas sukellettua moneen liikuttavaan muistoon.
Myöhemmin ehkä postausta nykyperheeni vuosikymmeniltä.
Tätä oli sykähdyttävää tehdä, vinks, vinks!


16 kommenttia:

  1. Olipa ihana katsaus menneeseen. Kuvasi herättivät vahvasti muistoja myös omasta menneisyydestä (esim. tuo isoisäsi sininen verkkapuku). Omat vanhempanikin olivat niin käteviä käsistään. Isä teki melkein mitä tahtoi (huonekaluista lähtien) ja lisäksi soitteli omaksi ilokseen viulua, haitaria, huuliharppua ja joskus jopa sahaa. Elämä 60-70-luvuilla oli vaatimatonta eikä rahaa liiemmälti ollut, mutta eipä sitä kai mitään ylimääräistä osannut kaivatakaan.
    Kuvasi ovat aivan ihastuttavia, ajan haalistamia, mutta niin hellyttäviä. Kiitos, kun jaoit muistojasi; niitä kipeitäkin! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Piipe, jaksoit vain lukea tuon maratonmuistelon;) Solahdinpa syvälle menneeseen - ihmeellinen tämä ajan ratas!
      Arvostan valtavasti vanhempiemme ponnisteluja, niin lujalta ovat elämää rakentaneet. Vaatimattomuus ja työteliäisyys kuvastavat tuota sukupolvea hyvin.

      Minustakin nämä vanhat, haalistuneet kuvat ovat perin hellyttäviä. Harmitti vain, ja surettikin, miten vähän edes löysin takaani lapsuus- ja nuoruuskuvia. Niitä pitääkin vaalia ja tallettaa, ottaa oikein pelastusoperaatioksi:)



      Poista
  2. Ihana muistelma
    T. Ranska fani :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nostalgista palata menneeseen. Elämä on kuin räsymatto, siihen mahtuu monta väriä ja sävyä.

      Täältä sulle vilkuttaa toinen Ranskan fani♥

      Poista
  3. Olipas kiva postaus! Ja muutenkin kiva blogi💕💕

    VastaaPoista
  4. Onpa ihanan lämmin postaus! Onnea synttärisankarille!! (päivästä viis, elämä on juhlaa, jokainen päivä, jonka elää yli keski-iän..)
    Sie olet sitten saman ikäinen. Meillä oli viikonloppuna luokkatapaaminen ...66 ja oli hassu tunnelma katsella ympärilleen ja tajuta, että ollaan kaikki saman ikäisiä..
    Toinenkin yhteneväisyys löytyi matkan varrelta, isä ja iltalukion opettaja toivoivat minusta kielten tai äidinkielen lukijaa. Minusta tulikin runoja kirjoittava lähihoitaja..
    Kiitos Hannah, kyllä tippa tuli silmänurkkaan tätä lukiessa, jotenkin on nostalginen olo täälläkin..
    Toivottavasti voit siellä hyvin! Lämpöistä marraskuuta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi sua, lämmin kiitos ja rutistus. Meilläkin on ollut muutamia lukiotapaamisia ja onhan tuo läikytellyt nähdä porukoita vuosikymmenten perään. On ihmetelty ajan juoksua ja elämänpolkujamme...
      Jotakin likeistä ja samanhenkistä olen aistinut sinusta alusta lähtien. Kyllä sisko toisen tunnistaa! Ihanaa, kun olemme kohdanneet ja olen saanut tutustua sinuun näin blogimaailman kautta.

      Vointi vahvistuu täällä askel askeleelta, viikko viikolta. Kaikkea hyvää myös sinulle ja rakkaillesi marraskuun pimeään♥

      Poista
  5. Herkkää ja lämminhenkinkistä kerrontaa. Tekstisi ja kuvat muistuttavat minua arkistokasasta joka edelleen odottaa, että aloittaisin lopulta muistojen keräämisen digitaaliseen muotoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan sama pitäisi tehdä täälläkin, koota muistot digimuotoon. Meillä on nuoruusajoiltamme myös kaitafilmipätkiä, jotka olisi ihanaa saada talletettua dvd:lle.

      Poista
  6. Ihana katsaus! Tuli omiakin muistoja mieleen:)

    VastaaPoista